Vieraskynä: Eduskuntavaalit, demokratia ja Nato-keskustelu

Teksti: Raimo Pesonen

Vaalilupausten hyminän soidessa keväisessä ilmassa on helppo päätyä siihen käsitykseen, että Suomen Nato-jäsenyydestä järjestetään asian mahdollisesti ajankohtaistuessa kansanäänestys: tällaisen kuvan saa niin tuoreista mielipidetiedusteluista, puolueiden viimeisimmistä linjauksista kuin ehdokkaiden vaalikonevastauksistakin. Kiinnostavaa on nähdä, kuinka valituiksi tulevien ehdokkaiden ja vastuun kantamiseen ryhtyvien puolueiden kannat muuttuvat vaalien jälkeen – jos muuttuvat.


Eroja vaalilupausten ja vaalien jälkeen toteutetun politiikan välillä selitetään yleensä olosuhteiden muutoksella. Tämä selitys on mainiolla tavalla yleispätevä, koska vaalit itsessään tarkoittavat aina olosuhteiden muutosta.


Tarvittaessa kansanäänestyksen torppaamista vaativia näkemyksiä ei tarvitse kaivella kovin syvältä menneisyydestä, ja tietysti demokraattisten valtioiden arvoyhteisöksi kutsuttuun sotilasliittoon mukaan pääseminen voidaan nähdä niin arvokkaana tavoiteena, että demokratian periaatteet tai käytännöt eivät saa sitä vaarantaa.


Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys ei ole noussut varsinaiseksi teemaksi vielä yksissäkään vaaleissa, vaikka aiheesta on puhuttu jo pari vuosikymmentä ja samalla sotilasliittoa kohti on hivuttauduttu määrätietoisesti. Demokratiassa on kuitenkin syytä kysyä kansalaisten mielipidettä politiikan suurista linjoista kohtuullisen ajan kuluessa, eikä tämä perusvaatimus ole toteutunut meillä Naton suhteen miltään osin.


Edustuksellisen demokratian luonteeseen kuuluu toki se, että äänestäjän on suurimmassa osassa asioista vain luotettava ehdokkaansa harkintakykyyn, koska kaikkien vaalikaudella esiin tulevien kysymysten ennakointi ei ole mahdollista. Turvallisuuspoliittisten linjanvetojen nouseminen esiin tulevina vuosina on kuitenkin käytännössä itsestäänselvyys, ja niiden merkitys on niin suuri, että äänestäjän kuluttajansuojan kannalta ehdokkaiden Nato-kantojen julkisuus ja uskottavuus ovat varsin olennaisia asioita.


Vaaleissa tapahtuvaa kansalaisten mielipiteen kuulemista tulisi edeltää mahdollisimman monipuolinen ja avoin keskustelu, ja tässäkin demokratian osa-alueessa meillä on parantamisen varaa, vaikka puheenporina Naton ympärillä onkin vilkasta. Media on – ainakin useimpien päätoimittajiensa osalta – Nato-myönteisen puolensa valinnut, mikä tietysti näkyy keskustelussa
monin tavoin.


Niinpä meidän keskustelussamme edetään retoriikan tasolla ”viileän harkinnan” ja ”kylmän järjen” kautta parhaisiin mahdollisiin lopputuloksiin (samalla kun toista mieltä olevat sortuvat surkeaan tunteiluun), mutta käytännössä median analyyttinen viileys ei yllä edes mielipidetiedustelujen uutisointiin saakka. Vuodesta toiseen Nato-jäsenyyden kannatus on ”kasvussa”, ”huippulukemissa” tai ”ennätyksellisen korkealla”, vaikka luvut osoittaisivat kannatuksen pikemminkin sahaavan paikallaan – ja vaikka jäsenyyttä vastustavien määrä on koko ajan muodostanut selkeän enemmistön.


Asetelman kiusallisuutta pyritään kiertämään väitteillä Nato-myönteisten poliitikkojen hallussa olevan salatun informaation paremmuudesta ja vastaavasti liittoutumiseen epäillen suhtautuvan enemmistön ymmärryksen puuttumisesta. Tästä edetään usein vaatimuksiin, joiden mukaan poliittisen eliitin tulee ”osoittaa johtajuutta” ja viedä vastahakoinen kansa sen omaksi parhaaksi liittoutumisen turvasatamaan eduskunnan määräenemmistöjen ja kansanäänestysten karikot kiertäen.


Vaalien lähestyessä nämä kansan ymmärrystä kyseenalaistavat näkemykset salaperäisellä tavalla vaimenevat – kuten parhaillaan nähdään. Mutta tulossa olevan olosuhteiden muutoksen voi jo aistia ilmassa, ja huhtikuun 19. päivän jälkeen monia asia voi näyttäytyä taas toisenlaisessa valossa.


On kuitenkin asioita, joiden pysyvyyteen voi luottaa. Puhe Nato-optiosta on sellainen. Se edustaa poliitikon toiveunta, mahdollisuutta olla puoliksi raskaana ja lausua alivaltiosihteerimäisesti ”jyrkkä ehkä”. Reaalipolitiikan tasolla Nato-optio halutaan esittää ulkopoliittisen liikkumatilan maksimointina: mahdollisuus liikahtaa kohti Natoa voi olla taitavalla pelimiehelle parempi kortti kuin kiinninaulattu Nato-jäsenyys tai liittoutumattomuus. Ja taitavia pelimiehiähän he kaikki toki ovat, meidän poliitikkomme, varsinkin vaalien alla ja omasta mielestään.


Joskus optiot voivat kuitenkin kadottaa arvonsa. Jossain on se piste, jolloin Suomen hivuttautuminen kohti Natoa sitoo meidät tosiasiallisesti sotilasliittoon niin vahvoin sitein, että liikkumavaraa ei enää ole ja Nato-optio menettää merkityksensä. Monille Naton kannattajillekin melko tavalla puun takaa tullut isäntämaasopimus on nähty tällaisena rajan ylityksenä. Vaikka joidenkin näkemysten mukaan kyse on vain perin tylsästä ja teknisestä paperista, toiset löytävät siitä hyvin vahvaa poliittista sisältöä. Selvää on ainakin se, että sopimuksen valmisteluun ja varsinaiseen sisältöön liittyy paljon kysymyksiä.

Ainakin hämminki isäntämaasopimuksen ympärillä on todellista. On toinen kysymys, onko se vain huonon valmistelun ja epäonnistuneen tiedotuksen aiheuttamaa (kuten toivoisi), vai löytyykö epämääräisyyden ja tulkinnavaraisuuden taustalta jotain muutakin. Epäilen, että seuraava eduskunta löytää asian edestään. Ei ole kohtuutonta odottaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevista sopimuksista saatetaan julkisuuteen sen verran tietoa, että voidaan muodostaa yksiselitteinen kanta siitä, mitä on sovittu, ja mistä ei ainakaan ole sovittu. Tällaisen selvityksen tekeminen puhdistaa ilmaa kummasti.


Raimo Pesonen 


Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, jonka pamfletin Nato hampaankolossa Like Kustannus julkaisi helmikuussa.