Turpo-harrastuksen alkeet

Olet siis kiinnostunut turvallisuuspolitiikasta ja kenties siitä keskustelemisestakin, hienoa. Juuri nyt tapahtuu paljon ja isoja muutoksia on ilmassa. Tämä on mukava harrastus ja kaikkien harrastusten tapaan nielee kaiken ajan, jonka sille annat. Toisaalta tässä on mukana sellainen vapauttava penkkiurheilu-meininki, sillä oikeasti meistä turpo-harrastajista on kiinni hyvin vähän. Olemme eräänlaisia myrskybongareita, jotka vain tarkkailevat ja kommentoivat ilmiöitä, vaikuttamatta niihin juuri lainkaan. Toki tällä kentällä on ihan oikeita vaikuttajiakin, mutta siitä myöhemmin lisää.

Tähän blogimerkintään olen kasannut oman, nyt yhdeksän kuukautta (!) kestäneen turpo-harrastukseni aikana oppimaani. Toivon sen auttavan hahmottamaan nopeammin mistä on kyse ja pääsemään näin helpommin mukaan. Tämä vuodatus on myös osa omaa prosessiani, sillä minulle tässä on kyse myös siitä, että saan omat aatokseni asiasta tolkulliseen järjestykseen.

Turvallisuuspolitiikka on hankala asia. Se on ylipäätään hankalaa ja meille suomalaisille se on historiallisista syistä vielä hankalampaa. Kekkonen hoiti tämän puolen ja muiden ei passannut isompiin linjoihin puuttua, siitä seurasi vain hankaluuksia sekä puuttujalle että isänmaalle.

Nyt pitäisi kaiken olla toisin. Me olemme tilanteessa, jossa meille on kansakuntana mahdollista liikkua turvallisuuspoliittisesti ehkä laajemmalla säteellä kuin koskaan historiamme aikana. Seisahtuneisuus on sisäsyntyistä, kun yleinen mielipide tuntuu olevan, että nyt on hyvä, näillä mennään. Siinä linjassa on vaan se vika, että maailma ympärillä muuttuu ja aiemmin hyvä reitti voikin johtaa umpikujaan ja rotkon partaalle. Siksi itse ajattelen, että nyt on aika mahdollisimman monen astua esiin ja osallistua keskusteluun. Sitä kautta löytyvät meille parhaat vaihtoehdot. Tai ainakin vältymme ihan huonoimmilta.

Harrastajan kannattaa muistaa, että vaikka omalla kohdalla kyse on todennäköisesti ns. sydämen asiasta, on monella muulla pelissä myös ammatillinen maine ja sitä kautta myös omanarvontunto. Se tekee monista keskustelijoista usein varovaisempia omissa kannanotoissaan, mutta kärkkäämpiä reaktioissaan muiden päätelmiin. Varsinkin jos ne kohdistuvat "omiin" asioihin tai ovat epäolennaisiksi katsottuja.

Ylipäätään turvallisuuspolitiikka on raskas asia jo senkin vuoksi, että periaatteessa sen epäonnistumisesta syntyy savuavia raunoita. Sota, kuolema ja hävitys ovat aina läsnä turvallisuuspolitiikassa, vaikka niistä harvoin puhutaan. Se tekee asioista painavia ja tunteista kuohuvia. Toista mieltä oleva tuntuu uhkaavan kansakuntaa häviöllä, mutta ei se nyt niin kuitenkaan oikeasti ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että melkoista luonteenlujuutta / egoa vaaditaan ihmiseltä, joka ottaa vastuuta näissä asioissa. Mutta näissä asioissa tehtyjen ratkaisujen ääreltä löytyvät historian suurimmat sankarit ja konnat.

Monelle turvallisuuspolitiikka on henkilökohtaista jo pelkästään siksi, että tekee sitä työkseen, usein kutsumusammatissa. Tämä koskee erityisesti sotilaita. Lisäksi keskustelussa esiintyvät päätökset, ihmiset ja muut keskustelun / arvostelun alaiset asiat voivat olla tavalla tai toisella itselle läheisiä. On aika hurjaa tajuta keskustelevansa suomettumisesta Kekkosen kanssa yhteistyössä olleen ihmisen kanssa. Toisaalta joskus voi huomata joutuneensa keskelle poliittista/akateemista/muuta kiistaa, jota on jo käyty ties mistä asti ja jota tullaan jatkamaan hamaan tulevaisuuteen.

Kosketus historiaan onkin olennainen osa turvallisuuspolitiikkaa. Kaaret näissä asioissa ovat paljon kvartaalitalouden sykyilyä pidempiä. Nyt muovattua strategiaa toteutetaan pitkään ja toisaalta sitä strategiaa pitää olla valmiina muuttamaan nopeastikin olosuhteiden muuttuessa. Mutta se on hyvä ymmärtää, että turvallisuuspoliittisten ratkaisujen juuret ulottuvat taaksepäin vuosisatoja ja aina vähintään vuosikymmenten päähän eteenpäin tavalla tai toisella.

Historiaan liittyy myös yksi harha, johon itse huomasin langenneeni. Luulin, ettei ennen juurikaan käyty turvallisuuspoliittista keskustelua. Mutta kyllä sitä on käyty, ihan aina. Jos itsellä vaan ei ole ollut kiinnostusta aiheeseen, ovat lehtijutut ja muut leijuneet huomaamatta ohi.

Itseään voi sivistää hyvinkin tarmokkaasti verkon avulla. Kellä tahansa englannintaitoisella on pääsy aivan järjettömään määrään tietoa. Suomeksikin sitä on runsaasti, lähtien Ulkoministeriön kattavista sivuista. Kirjastostakin löytyy luettavaa mielin määrin. Määrätietoisella perehtymisellä on mahdollisuus nostaa nopeastikin oma tietotaso niin korkealle, että tosiaan ymmärtää tietävänsä vähän. Mutta sen ei tarvitse antaa estää mitään, se vain on muistettava ottaa huomioon.

Ruotsissa käydään muuten tällä hetkellä erinomaisen vilkasta keskustelua ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni minua harmittaa heikohko ruotsin taitoni. Joka tosin on hieman nyt virkistynyt. Googlen Translaten avulla voi muuten suurinpiirteisesti ottaa selkoa melkein mistä tahansa uutisesta verkossa.

Avoimuus ja läpinäkyvyys on tämän ajan suuria haasteita ihan kaikille organisaatioille urheiluseuroista puolueisiin ja ministeriöistä yrityksiin. Osa turvallisuuspoliittisen keskustelun jäykkyyttä on juuri tätä avautumisen prosessia. Ikäänkuin ei uskalleta puhua ääneen asioista, varsinkin jos oma virka-asema liittyy asioihin. Toki jokaisella organisaatiolla on omat rajansa avoimuuden suhteen ja niin pitääkin, mutta paljon nykyistä enemmän tilaa on. Lisäksi on se ihan arkinen asia, että ihmisillä on yleensä kädet täynnä töitä ja ei todellakaan tunnu houkuttelevalta ottaa siihen lisäksi vielä hankalaa lisähommaa.

Varsinkin sotilaiden kohdalla ei olla totuttu siihen, että he osallistuisivat julkiseen keskusteluun muutoin kuin liturgiaa toistaen. Tällä liturgialla tarkoitan julkisten linjanvetojen toistamista ja historiaan vetoamista. Sotilailla olisi paljon enemmän annettavaa ja ilahduttavasti tästä aukeamisesta on jo paljon merkkejä. Myös ulkoministeriössä on avauduttu reippaasti. Ulkopolitiikka johtava presidentti Niinistökin on Kultaranta-keskusteluineen ja videostriimeineen avannut hienolla tavalla keskustelua.

Sen sijaan perinteiset, ennen lähes monopolia pitäneet,  turvallisuuspolitiikkaan keskittyneet järjestöt ovat olleet varsin heikosti muka  julkisessa keskustelussa. Paasiki-seura, EVA, Suomi-Venäjä-seura ja muut ovat olleet varsin hissuksiin verrattuina siihen, että nyt heille tärkä aihe on pinnalla.  Mutta tässä ehkä heijastuu se suurin puute suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa: poliitikot ja puolueet eivät käy sitä, ainakaan julkisesti.

Hieman eri asia on, kun asiantuntijoiden puheissa ja julkisissa kannanotoissa on joskus havaittavissa, että ihan kaikkea ei ole voitu sanoa. Turvallisuuspolitiikan liepeillä toimivien organisaatioiden toimintaan kuuluu paljon luottamuksellista ja salaista.

Poliitikot lintsaavat tällä hetkellä tästä keskustelusta, koska turvallisuuspoliittisista kannoista ei saa kuin kuraa niskaansa. Varsinkin, jos erehtyy sanomaan muutakin kuin toistelemaan liturgiaa vahavasta ulkopolitiikasta, sotilaallisesta liitoumattomuudesta ja uskottavasta puolustuksesta. Puolueiden sisällä jakolinjoja riittää ja kannat ovat näissä asioissa tiukkoja. Tämä aihe ei yksinkertaisesti ole politiikan laskuopin mukaan kannattavaa toimintaa.

Kannattamattomuus on osittain meidän kansalaisten vika, kun joko olemme vaatimatta kantoja tai ryöpytämme sontaa urakalla. Mutta kyllä minä odotan yhteisistä asioista vastuuta ottaneiden tarttuvan myös tähän rytöläjään, vaikkei mieli tekisi. Esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaliokokunnan mietintö ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta oii yksimielinen ja osoitti kovatasoista ymmärrystä asioista. Mutta sen sai värkätä valiokuntahuoneen suojissa.

Joka tapauksessa poliittinen ja muukin eliitti pidetään Puolustusvoimien ja Ulkoministeriön avulla hyvin informoituna. Maanpuolustuskurssit ovat suomalainen erikoisuus, jossa PV pääsee kertomaan luottamuksellisesti asioita suoraan päättäville ihmisille. Näin sotilaat kyllä saavat äänensä kuuluville päätöksenteossa, vaikkeivat julkisesti paljoa sanoisikaan.

Kuten missä tahansa keskustelussa, tässäkin on omat karinsa. Ensinnäkin kannattaa välttää salaliittoteoreetikoita. Heitä voi löytyä hyvin laajalta säteeltä. Pinttymä salaliitoista voi olla kokonaisvaltainen tai hyvinkin erityiseen asiaan kohdistuva. Salaliittoteoreetikoille painavin todiste salaliitosta on usein se, että todisteita salaliitosta ei ole. Salaliittohan on tietysti ne hävittänyt. Salaliittoteoriat ovat minun näkemykseni mukaan tapoja ottaa haltuun monimutkaista ja ikävää todellisuutta. Mutta kaikki tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö salaliittoja oikeastikin olisi olemassa. Mutta vähän ja harvassa niitä on.

Salaliittoteorioille selitetään ajankohtaisia asioita. Suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa tällä hetkellä lienee suosituin salaliittoväite koskee maamme viemistä väkisin NATO-jäsenyyteen. Jos haluaa tutustua tällaisiin näkemyksiin, parhaita paikkoja ovat nimimerkeillä toimivat keskustelupalstat. Samoista paikoista löytyy myös kiihkoilijoita, joiden kanssa keskusteleminen on yhtä tyhjän kanssa. Heille "keskustelun" motto on my way or highway. Fiksu ihminen on minun mielestäni valmis muuttamaan mielipidettään, jos sille muutokselle on tarpeeksi painavat perusteet.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on myös oma peilitalomainen luonteensa, jossa heijastukset ja heijastusten heijastukset sotkevat yleiskuvan havainnointia. Suomalaiseenkin keskusteluun pyritään vaikuttamaan tavoitteellisesti sekä maan sisältä että sen ulkopuolelta. Tätä vaikuttamista kutsutaan diplomatiaksi, viestinnäksi, strategiseksi kommunikaatioksi, PR:ksi tai joksikin muuksi riippuen tavoitteista, toteuttajista ja toteutustavoista. Olennaista on, että meillä käytävää turvallisuuspoliittiista keskustelua seurataan tarkkaan ulkomailla ja kukin kiinnostunut taho pyrkii omilla tavoillaan ja kanavillaan vaikuttamaan siihen.

Toki myös yksittäisillä toimijoilla on näkemyksensä, joita he pyrkivät edistämään, mutta silti pidän varsinkin useimpia turpo-keskustelijoita hyvinkin avarakatseisina. Vallalla on  konsensus siitä, että uutta ja muutoksia on turvallisuuspolitiikassa haettava. Tämän pohjalta useimmat myös ymmärtävät, että uusia ideoita ja ajatuksia syntyy parhaiten suopeassa hengessä köydyssä keskustelussa.

Konkreettisesti yksittäinen kansalainen, turvallisuuspolitiikan harrastaja voi tehdä hyvin monenlaisia asioita. Voi vain seurata, se on täysin ok. Voi osallistua keskusteluun ja se on hienoa. Olen oppinut melko hyvin ponnistamaan yli siitä faktasta, että suhteellisen pinnallinen tietämykseni ja lyhyt kokemukseni altistaa minut väärille tulkinnoille ihan koko ajan. Ja olen niitä tehnytkin. Mutta olen päättänyt, että tuntemani häpeä näistä vaan on hinta osallistumisesta. Jos odottaa sitä, että on yhtä tietävä kuin muut, niin jää todennäköisesti keskustelu käymättä.

Itse päädyin aikoinaan tähän blogin pitämiseen ja se on minulla ollut onnistunut ratkaisu. Ainakin vielä olen tätä jaksanut pitää ja lukijoitakin on kertynyt pikkuhiljaa ihan mukavasti. Linkki sisällysluetteloon löytyy tuosta oikealta ja sitä kautta voi kahlata itseä kiinnostavia sisältöjä esiin.

Tärkein keskusteluväylä tosin on Twitter, jossa #turpo-hashtagin alla sattuu ja tapahtuu. Twitter antaa myös mahdollisuuden osallistua keskusteluun tavallaan neutraalisti, linkittämällä mielenkiintoisiin juttuihin. Itse pyrin twiittamaan ja retwiittaamaan kaiken tolkullisen suomenkielisen turpo-tavaran ja mielenkiintoisimpia ulkomaisia juttuja. Jakaminen on olennaisen tärkeää, se syventää tietoja, edistää keskusteluja ja ylipäätään luo turvallisuuspoliittista keskustelua. Kuten digitalisoinnin saarnamies Ville Tolvanen aina julistaa: sharing is caring.

Toivottavasti tästä oli jotain apua. Eikun sekaan vaan, on minun neuvoni. Tämä on hauskaa, mielenkiintoista ja tärkeää. Isänmaan ja ihmiskunnan asialla tässä kaikki ovat.