Vuoden 1918 oppeja turvallisuuspolitiikkaamme

Juoksuhautaan tehdyn joukkohaudan alkupäätä.

Kävin tänään osallistumassa sodan takia tapettujen ihmisten muistotilaisuuteen. Sankarihaudoilla olen seissyt aikoinaan useinkin, näpit jäässä valkoisissa hanskoissa Itsenäisyyspäivän tuulessa ja tuiskussa. Tämä muistotilaisuus, tai performanssi, oli kuitenkin järjestetty ihan muun syyn kuin omiemme tekoja ja uhrauksia kunnioittamaan. Se oli järjestetty omiemme pahoja tekoja muistamaan.

Viime yönä tuli tasan 95 vuotta siitä, kun Joensuun työväentalon eteen, Kauppakadulle ilmestyi valkoisten sotilasosasto. Se kaappasi mukaansa 100 sattumanvaraisesti valittua venäläistä, puolalaista, lättiläistä ja virolaista sotavankia. Länteen Yläsatamankatua marssivan rivistön perässä seurasi hevosen vetämä reki, johon oli kuormattu iso määrä lapioita. Rivistön päästyä nykyisen etu-Noljakan kohdalle, teloitettiin 99 vankia. Yksi vienankarjalainen pelastui suomenkielisyytensä takia. Urakka oli ohi puolessatoista tunnissa. Ruumiit peitettiin ohuesti paria vuotta aiemmmin kaivettuun juoksuhautaan. Niitä jouduttiin keväämmällä peittämään paksummin, kun kaupunkilaiset alkoivat valittaa joukkohaudan hajusta. Tänään seisoimme sen juoksuhaudan reunalla, johon nuo nuorimmillaan 16-vuotiaat sotilaat ammuttiin.

99 sotilaan teloitus oli muutamien Karjalan ratsujääkärirykmentin upseerien johtama, kännipäissään keksitty ja toteutettu teko. Teon taustalla oli yleisen kostomielialan ja ryssävihan lisäksi se, että kaupunkilaiset olivat hermostuneita joutuessaan elättämään rikollisina ja alempiarvoisina pitämiään aineksia yleisen ruokapulan aikana. Ketään ei rangaistu tästä joukkomurhasta. Kun luin tänä aamuna kroaattikenraalin Yhdysvaltain avulla tapahtunutta luikahtamista pois sotarikossyytteistä, tuntui että tätä voittajien rankaisemattomien hirmutekojen tarinaa eri hirveyksineen on kerrottu läpi ihmiskunnan historia.

Teon tekijät olivat tavallisia pohjoiskarjalaisia miehiä. Edelleen kaupungilla liikkuu huhuja, siitä kuka oli mukana hirmutyössä. Tästäkin tapahtumasta kantavat taakkaa sekä tapettujen että tappajien jälkeläiset. Saattaa jopa olla, että taakkaa kannetaan tässä tapauksessa pidempään tappajien suvuissa. Tähän ja muihin venäläisiin kohdistuneisiin tappoihin voi tutustua Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa ilmestyneeseen artikkelikokoelmaan Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22 Osa 2.2. (pdf).

Vuoden 1918 tapahtumat herättävät edelleen voimakkaita tunteita. Kaikki keskustelut aiheesta johtavat useimmiten pikaisesti peitellysti otettuihin puoliin asiassa ja jälkipelin moraalipisteitä haetaan hanakasti. Minulle on vankistunut pikkuhiljaa käsitys, että olennaisinta siinä sodassa oli se, että me suomalaiset tapoimme toisiamme ja vähän muitakin. Kaiken sen jälkeen on tavallaan hienoa ja tavallaan irvokasta, että sekä valkoiset että punaiset saivat pitkälti haluamansa Suomen. 1939 juopa meni lopullisesti umpeen ja se meni juuri sen takia, että kaikilla oli siinä vaiheessa hävittävää. Suomi oli ainakin melkein kaikkien isänmaa ja se myös ymmärrettiin.

Näiden tapahtuminen ajatteleminen on edelleen tärkeätä myös turvallisuuspolitiikkamme kannalta. Siihen on useampia syitä. Ensinnäkin, merkittävä osa maailman kriiseistä on sisällissotia. Ymmärtääksemme paremmin näitä kriisejä, voimme peilata niitä siihen mitä tapahtui meille melkein sata vuotta sitten. Jokaisella sodalla on toki omat syynsä ja seurauksensa, mutta uskoisin kaiken sen kitkerän ja tahmean vihan olevan samanlaista kaikissa sisällissodissa. Sen ymmärtäminen on olennaista.
Vallasta kamppailevat osapuolet etsivät ja saavat ulkopuolisia liittolaisia ja pystyvät näin jatkamaan sotimista. Koreat, Afganistan, entisen Jugoslavian alue, Kongon demokraattinen tasavalta, Somalia jne. Kaikki ne ovat sisällissotia tai niiden ulkopuolisilla toimijoilla vahvistettuja versioita. Maailman turvattomuus syntyy ja esiintyy merkittävästi juuri sisällissotien kautta.

Toinen näkökulma tilanteeseen on moraalinen. Sotaan liittyy aina, ihan aina, moraalisesti vääriä tekoja rauhan mittakaavassa järjettömiä määriä. Mikään sotajoukko missään sodassa ei ole selvinnyt ilman "normaalin" tappamisen ja taistelun lisäksi tapahtuneita hirmutekoja. Se on sodan luonto. Tai oikeastaan se on ihmisen luonto, jonka sota päästää vapaaksi tekemään hirmutekojaan. Turvallisuuspolitiikassa sodan mahdollisuus on aina se perimmäinen asia ja minä haluan ajatella, että sodan mahdollisuutta voi pienentää lisäämällä sen tuomittavuutta yleisesti. Naiivia ja idealistista ehkä, mutta aivan samalla tavalla on montaa muuta vitsausta saatu kitkettyä maan päältä. Orjuus, sukupuolten epätasa-arvo, rasismi ja moni muu vastaava asia oli ennen maailmassa lähtökohta. Ei niistä kokonaan ole päästy vieläkään, mutta ovat ne vähentyneet merkittävästi.

Tänään siellä joukkohaudan äärellä koin oman pasifismini voimakkaampana kuin pitkään aikaan. Sodan luonteeseen liittyvän pahuuden ymmärtäminen on olennaista turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Siitä ymmärryksestä kumpuaa erilaisia henkilökohtaisia ratkaisuja. Toinen takoo pelikonsolia totaalikieltäytyjänä vankisellissään, toinen päätyy Kadettikoulun ruutuun. Ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ilman käsitystä sodan pahuudesta ei ihmisten ja kansakuntien kohtaloista pidä olla päättämässä.

Kolmas näkökulma nousee tuon lähes omassa pihapiirissäni tapahtuneen joukkomurhan motiiveista. Yksi keskeinen vaikutin oli rasistinen vihamielisyys venäläisiä kohtaan eli ryssäviha. Viha on iso voima, mutta se heikentää automaattisesti vaalijaansa. Viha estää näkemästä selkeästi, viha estää käyttämästä järkeään, viha vääristää vaistot. Venäjä on meidän turvallisuuspolitiikkamme olennaisin sisältö ja siksi tiedostamatonkin viha Venäjää ja venäläisiä kohtaan heikentää sitä. Meidän on oltava kiinnostuneita Venäjästä, meidän on oltava ymmärryksemme takia ikäänkuin auki Venäjälle ja sen loputtoman oloiselle kompleksisuudelle. Ville Haapasalon tapaiset Venäjää perinpohjin tuntevat ja sitä rakastavat ihmiset ovat tärkeitä. Venäjä on hieno maa ja venäläiset hienoja ihmisiä. He vain saavat aikaiseksi uskomattomia yhteiskuntia.

Kaikesta turvallisuuspolitiikassa tarpeellisesta ultrapragmaattisuudesta ja tuplajuustotekopyhyydestä huolimatta toivotan kaikille lopuksi: Rauhaa!