Rahanpuute rapauttaa NATOa

Suomalaisessa, ja varmaan muussakin eurooppalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa NATOn olemassaolo on yksi muuttumattomista perustekijöistä. NATO oli väline kylmän sodan voittamisessa ja se on muovannut voimakkaasti rooliaan Neuvostoliiton sortumisen jälkeen. Itäblokin maat ovat kilvan hakeutuneet jäseniksi, jos ovat vain päässeet. NATO on ollut mukana sekalaisissa kansainvälisissä tehtävissä, käytännössä tarjoten suurempaa kansainvälispoliittista ja jonkinlaista sotilaallistakin tukea USAn johtamiin operaatioihin. Tai sitten USA on kalustollaan mahdollistanut NATOn eurooppalaisten jäsenten toiminnan mm. Libyassa. Nyt näyttäisi siltä, että Yhdysvallat on saanut tilanteesta tarpeekseen ja on lähtenyt vahvasti painostamaan eurooppalaisia maita lisäämään osuuttaan sotilasmenoista.

NATOn pääsihteeri Anders Fogh Rasmusssen on laukannut pitkin jäsenmaita kiihtyvään tahtiin ja varoitellut leikkauksista puolustusmenoissa. Tavoite sotilasliitossa on 2% BKT:sta ja sen täyttävät enää USA, Iso-Britannia ja Kreikka (!). Yhdysvallat käyttää peräti 4.8% BKT:sta sotilasmenoihin, mutta sielläkin leikkauksia tehdään lujalla kädellä. Suomessa prosenttiluku on tänä vuonna 1.42%. Mahdollinen NATO-jäsenyys tarkoittaisi siis todennäköisesti puolustusmenojen nousua.

Rasmussenhan kiersi vastikään myös Aasiassa, jossa kävi vakuuttamassa NATOn tukea Etelä-Korealle ja julistamassa yhteistä rintamaa Japanin kanssa. Tämä lienee osaltaan jonkinlaista Yhdysvaltojen tilaustyötä, jonka resursseista yhä suurempi osa on Aasiassa. Hyvä tahto on halpaa ja sitä riittää.

Eilisessä New York Timesissä oli lehden Pariisin toimituksen esimiehen Steven Erlangerin kirjoittama juttu "Shrinking Europe Military Spending Stirs Concern." Jutun perusasia oli kärjistetysti se, että USA ei halua enää maksaa ylivoimaisesti suurinta osuutta NATOn toimintakyvystä ja jos muut jäsenet eivät nosta puolustusmenojaan, ja sitä kautta mahdollista Yhdysvaltain menojen vähennyksiä, se voi olla jopa nykymuotoisen NATOn loppu.

Tämän näkemyksen jutussa esittää Amerikkalaisen yliopiston hyvin arvostetun kansainvälisen politiikan laitoksen johtaja, professori James M. Goldgeier: "Jos NATO ei toimi kansainvälisesti, ulospäin, sillä ei enää ole mitään tehtävää. Ei se voi palata keskittymään Venäjän uhkaan, koska se uhka ei ole todellinen."

NATON Euroopan joukkojen väistyvä komentaja, amiraali James Stavridis, hahmottelee lähtiäisiksi mantereen turvallisuustilannetta ja hän pitää katsauksessaan esillä nimenomaan kansainvälistä yhteistyötä vaativia uhkia, ei Venäjää. Hän lyö myös nyrkkiä pöytään liittolaisille: "Eurooppalaisten liittolaisten jatkuvasti pienenevät sotilasmenot ja USAn osuuden nousu 73% NATO-maiden puolustusmenoista, on epätasapainoinen ja kestämätön asia. Yhdysvaltalaiset veronmaksajat alkavat ajatella, että eurooppalaiset liittolaiset ja yhteistyökumppanit ovat "vapaamatkustajia" ja näin jo jotkut puhuvatkin Valloissa."

En ainakaan itse muista nähneeni aiemmin millään tasolla kyseenalaistettavan NATOn nykymuotoista olemassaoloa, mutta se ei todellakaan tarkoita etteikö sellaista olisi tapahtunut. Tokihan kovistelussa kyse voi myös olla vain Yhdysvaltain luunapista rahojaan pihisteleville liittolaisille tai vapaakauppasopimuksen neuvotteluihin liittyvää tinkaamista. Mutta joka tapauksessa tämä saa varmasti monen NATOon kielteisesti suhtautuvan höristämään korviaan. NATOn mahdollinen käymistila tai rapautuminen voisi herättää henkiin EU:n yhteisen puolustuksen, joka tällä hetkellä on palvellut lähinnä  suomalaisten ja ruotsalaisten poliitikkojen tekosyynä olla ratkaisematta isoja asioita.

Jos tähän NATOn sisäiseen ristivetoon tosiaan pitää suhtautua vakavasti, tarkoittaa se käytännössä Ruotsille ja varsinkin Suomelle melkoista kynnystä lähteä hakemaan jäsenyyttä. Tai edes keskustelemaan siitä vakavasti. Toivon totisesti, ettei tästä tule uutta tekosyytä olla käymättä laajaa, kirjavaa ja eväitä päätöksentekoon antavaa kansalaiskeskustelua turvallisuuspoliittisista ratkaisuistamme.