Ääneen ajattelua ja keskustelua suopeassa hengessä ilman pyrkimystä yksimielisyyteen.
perjantai 8. helmikuuta 2013
NATOn iso vitonen
”Sopimuspuolet sopivat siitä, että aseellista hyökkäystä yhtä tai useampaa sopimuspuolta vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa on pidettävä hyökkäyksenä niitä kaikkia vastaan, ja tämän seurauksena ne sopivat, että jos tällainen hyökkäys tapahtuu, kukin niistä harjoittamalla erillistä tai yhteistä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklassa tunnustettua puolustautumisoikeutta auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai hyökkäyksen kohteiksi joutuneita sopimuspuolia ryhtymällä välittömästi, yksin tai yhdessä toisten sopimuspuolten kanssa, sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi, mukaan lukien aseellisen voiman käytön, tarkoituksenaan palauttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuus ja ylläpitää sitä.
Jokaisesta aseellisesta hyökkäyksestä ja kaikista toimenpiteistä, joihin sen seurauksena on ryhdytty, on ilmoitettava välittömästi turvallisuusneuvostolle. Kyseiset toimenpiteet on lopetettava, kun turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi ja ylläpitämiseksi.”
Washingtonin sopimus, 5. artikla
Tuo on se artikla. Se artikla joka tekee NATOsta jotain muuta kuin hyvän tahdon ilmaisijan, joka EU oman turvalausekkeensa kautta väistämättä on. Tuo on se artikla, joka himottaa ja joka pelottaa. Tuo on se artikla, joka suunniteltiin pysäyttämään läpi Länsi-Saksan jyräävät Varsovan Liiton megalomaaniset panssarikiilat. NATO oli ennen kaikkea läntisen Euroopan alueellisen maanpuolustuksen järjestö, joka antoi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia pärjätä sosialistisen leirin ylivoimaiselle panssari-, tuli- ja miesvoimalle. Tuo artikla on se, minkä luo lähes kaikki mahdolliset entiset itäblokin maat kipittivät suorinta mahdollista tietä Neuvostoliiton kaaduttua.
Artikla ei siis suoranaisesti velvoita sen allekirjoittajia automaattisesti sotimaan, vaan velvoittaa sellaiseen sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi. Eli ei yhtään mitään, jos niin halutaan. Yksittäisellä jäsenvaltiolla on tavallaan Naton neuvostossa paljon valtaa, päätökset kun pitää tehdä yksimielisesti. Yleensä eri mieltä oleva maa pidättäytyy päätöksen ulkopuolella, tavallaan siis äänestää tyhjää ja antaa näin päätöksen syntyä. Ja vaikka olisi ollut mukana tekemässä päätöstä, niin maa saa olla osallistumatta päätettyyn toimintaan. Jäsenmaa ei tietenkään saa toimia Naton päätöksiä vastaan.
Tässä on varmasti eroa sitten eri jäsenmailla. Koko NATOn peruskivenä on tietysti Yhdysvaltain mahtava asevoima ydinasearsenaaleineen. Viidennen artiklan keskeinen voima ei liitykään minusta niinkään sanamuotoihin, vaan siihen, että USA ei voi, ainakaan nykyisessä maailmassa, olla suojelematta tarpeen tullen asevoimin NATO-kumppaneitaan. Jos Yhdysvallat katsoisi vain päältä hyökkäystä liittolaistaan vastaan, se samalla menettäisi omasta vaikutusvallastaan merkittävästi. Mutta jos joku Baltian maista tai Belgia päättäisi jäädä sivuun jostain sotilaallisesta toimesta, jäisivät vaikutukset enemmän NATOn sisäisiksi.
Viidennen pelottava puoli on se, että se sitoo allekirjoittajat toistensa konflikteihin. Koko pykälän on muuten katsottu astuneen voimaan vain yhden kerran ja se päätös tehtiin 12.9.2001. Kuitenkin USA hoiti Afganistaniin tunkeutumisen omin voimin. Irakin sota taas käytiin ihan bushilaisten neoconien kiihkossa kaataa Saddam Hussein ja vaikka Yhdysvallat laittoi jopa kunnioitetun Colin Powellin valehtelemaan (tietämättään) YK:n yleiskokoukselle, ei se saanut edes NATOn tukea sodalleen. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että se sota oli useimpien mielestä virhe ylipäätään ja ihan kaikkien mielestä se käytiin katastrofaalisen huonosti. Mutta Irakin sodan kaltainen päättömyys heijastuu edelleen suomalaisiin NATO-kantoihin hyvin voimakkaasti. Ei varsinaisesti luo sitä perusturvallisuutta, kun liiton korkein mahti kaikin tavoin käyttäytyi kuin pahainen typerys. George W. Bushin hallinnon yhdistämää innokkuutta ja kyvyttömyyttä meillä on siis kiittäminen siitä, että NATOn vahva atlanttinen olemus sisältää siis vahvan painolastin. Myös kylmän sodan töytäilyillä Vietnamista Grenadaan on varmasti oma sijansa vähän vanhemman väen perusteissa.
Obaman ulkopolitiikka ei linjoiltaan tai edes kovuudeltaan ole edeltäjästään loppujen lopuksi paljoa poikennut. Se on vain ollut älykkäämpää. Obaman ensimmäisellä kaudella Eurooppa oli sivuasia Yhdysvaltojen ulkopoliittisesti, mutta mm. viritteillä oleva vapaakauppasopimus ainakin viittaisi siihen, että Eurooppa voisi taas olla kiinnostava Atlantin tuolta puolen katsottuna. Saa nähdä tuleeko jäsenyyden kaupittelu kiihtymään tätä myötä vai tyytyykö Yhdysvallat myymään vain F-35 -hävittäjää Hornetien seuraajaksi.
Meillä Suomessa Puolustusvoimat on poikkeuksellisella tavalla kietoutunut muuhun yhteiskuntaan. Yleensä näin läheisesti yhteiskunnan rakenteisiin kiinnittyvä armeija pitää käytännössä valtaa itsellään, mutta Suomessa tästä ei tietenkään ole kysymys. Mutta NATO on rakennettu ammattiarmeijojen varaan nyvin monessa mielessä. Ensinnäkin siellä pidetään reserviläisarmeijaa kovin epäluotettavana. Siitä monilla mailla, kuten Ranskalla, on omia kokemuksia. Se mikä EU:lle on vapaat sisämarkkinat ja kilpailu niillä, on NATOlle aseellisen voiman yhteensopivuus. NATOlle on todennäköisesti hyvin vierasta se eräänlainen vakaumuksellinen harrastaminen, mitä suomalainen yhteiskunta ja ihmiset eri tasoilla maanpuolustuksessa tekevät. Meillä Puolustusvoimien sotilaallisiin päätöksiin on vaikuttamassa muitakin asioita kuin puhtaasti sotilaalliset näkökulmat. Jos Suomi liittyisi NATOn jäseneksi se väkisinkin muuttaisi kansanarmeijamme asemaa myös sisäisesti.
Mutta ei se elämä NATO-maillekaan puolustuspoliittisesti pelkkää ruusuilla tanssimista tai edes silkkiä ole. NATOn pääsihteeri Anders Fogh Rasmusssen kulkee koko ajan ympäri Eurooppaa nalkuttamassa hallituksille puolustusbudjettien leikkauksista tai nollakasvusta. Jos EU:n neuvominen erilaisissa asioissa välillä harmittaa, niin NATO tarjoaa aivan yhtä varman virran ohjeita, direktiivejä ja muita määräyksiä, joiden avulla on tarkoitus tehdä jäsenmaiden armeijoista mahdollisimman yhteensopivia. Todennäköisesti vastaanotto on vähintään yhtä hapan upseerikunnassa kuin EU-direktiiveillä on ollut maanviljelijöiden keskuudessa. NATO ei siis ole vain joukko itsenäisiä valtioita, jotka ovat sitoutuneet suojaamaan toisiaan sotilaallisesti, vaan se rakentaa määrätietoisesti yhteensopivaa aseellista voimaa. Toki Suomen Puolustusvoimat ovat jo nyt Rauhankumppanuuden ja kansainvälisen yhteistyön kautta tehty NATO-yhteensopiviksi. Siitä ei isommin ole ääntä pidetty. Veikkaan, että kohu nousee vasta, kun maavoimat jossain vaiheessa taistelijan henkilökohtaisen aseeksi valitaan joku muu kuin kaikille tuttu RK 62. Se muutos lienee edessä joka tapauksessa, mutta tuo on se pikkuseikka, josta älämölö tulee nousemaan.
NATOn sisälläkin on jännitteitä, pahimpana Kreikan ja Turkin ikuiselta tuntuva varjosota. Kreikan talousvaikeudet ovat tosin johtaneet siihen, että esimerkiksi maiden väliset "ilmataistelut" ovat taloudellisten syiden takia vähentyneet merkittävästi. Ja edelleen Kreikka panostaa miljarditolkulla armeijaansa ja sen varustukseen. Turkilla puolestaan, joka siis on myös NATOn jäsen vuodesta 1952 kuten Kreikkakin, on kahinansa kurdien kanssa.
Turvallisuuspoliittinen keskustelu eduskunnassa osoitti, että NATOsta puhuminen tuntuu useimpien kohdalla vertautuvan vaikeudeltaan henkilökohtaiseen intiimihygieniaan. NATOn kannattajat sanovat, että NATOsta pitää puhua, mutta vastustajat taas eivät sitä pidä lainkaan tarpeellisena. Mikä ei minusta ole lainkaan järkeenkäypää. Minä olen NATOn vastustaja ja minä haluan käydä tätä keskustelua, jotta kantani koeteltaisiin kunnolla. Tämä on niin iso asia, että on suorastaan vastuutonta olla ottamatta siitä selvää perusteellisesti, ainakin jos on mukana päättämässä isänmaan kohtaloista.
Nyt on mietitty NATOa edes yhden liian pitkän ja hiomista vaille jääneen blogimerkinnän verran. Kun riittävän monella on riittävän paljon tietoa, voidaan tehdä perusteltu päätös NATOn suhteen. Sitä kohti!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
TAUSTATIETOJA JA POHDINTOJA NATO-KYSYMYKSEEN LIITTYEN
VastaaPoistaHitlerin pyrkiessä valtaan Englannissa ja Ranskassa arveltiin hänen ulkopoliittisen uhonsa johtuvan yksistään sisäpoliittisista syistä. Ulkopoliittiseksi strategiaksi valittiin myöntyväisyys (appeasment), minkä seurauksena Natsi-Saksa saattoi vallata alueita kenenkään estämättä. Hyväuskoinen luottamus antoi Natsi-Saksalle tilaisuuden valloittaa loputkin Manner-Euroopasta ja suorittaa erään maailmanhistorian häikäilemättömistä kansanmurhista.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Länsivaltojen hyväuskoisuus jatkui; vihollisen vihollinen tulkittiin ystäväksi, vaikkakin sen yhteiskuntajärjestelmä oli yhtä totalitaarinen kuin Natsi-Saksan. Maailmansodan päättyessä herättiin kylmään todellisuuteen. Neuvostoliitto oli ottanut itselleen kaikki Natsi-Saksan sille vuoden 1939 hyökkäämättömyyssopimuksessa lupaamat alueet ja laajentanut valtapiirinsä koko Itä-Euroopaan, Kreikkaa lukuunottamatta.
Suomi säilytti itsenäisyytensä Yhdysvaltojen presidentti Franklin Delano Rooseveltin Teheranin konferenssissa 1943 tekemän vaatimuksen takia; ydinaseeton Neuvostoliitto piti kiinni Suomea koskevasta sopimuksesta. Suomi olisi voitu vallata myöhemmin.
Neuvostoliiton totalitarismi tuotti samanlaista jälkeä kuin sen vuosien 1939-1941 liittolainen Saksa. Katynin joukkomurha 1940 ja balttialaisten kyyditykset Siperiaan puhuivat omaa karua kertomaansa.
Neuvostoliiton pyrkimys laajentaa valtapiirinsä Kreikkaan oli osoitus toista maailmansotaa edeltäneen tilanteen toisinnosta; totalitaristinen sotilasvalta yritti hivuttamalla valloittaa demokraattisia maita. Tässä tilanteessa luotiin NATO estämään pienten demokraattisten maiden joutuminen totalitaristisen ja väkivaltaa ihannoivan suurvallan alistamiksi.
NATO:n olemassaolo ja sen 5. artikla turvasi myös Suomen itsenäisyyden ja puolueettoman aseman. Neuvostoliitto ei voinut valloittaa Suomea saatuaan atomipommin 1949. Sen hinta olisi ollut liian suuri: Suomen valloituksen myötä Ruotsi olisi liittynyt välittömästi NATO:oon ja Neuvostoliitto olisi joutunut lisäämään sotilaalista läsnäoloaan Pohjolassa. Sodasta kärsineellä maalla ei ollut varaa siihen, tosin suomalaisten maksamista sotakorvauksistakaan ei ollut varaa luopua.
On muistettava, että NATO:n olemassaolo turvasi Suomen olemassaolon ja puolueettomuusoption koko kylmän sodan ajan. Suomen valloitus olisi käynyt lisääntyvinä varustelukustannuksina Neuvostoliitolle liian kalliiksi.
Neuvostoliiton hajottua entiset Neuvostotasavallat itsenäistyivät omiksi maikseen. 1990-luku oli monille venäläisille suurta nöyryytyksen aikaa. Länsimainen demokratia ja kapitalismi näyttäytyi Venäjällä sen vulgaareimmassa muodossaan; ihmisten toimeentulon turva romahti, kuolleisuus lisääntyi ja väestömäärä lähti laskuun - syntyi vakauden kaipuu.
VastaaPoista1990-luvun lopulla valtiotieteilijä Alexander Dugin ( http://en.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Dugin ) kirjoitti kirjan - Основы геополитики (геополитическое будущее России) / Osnovy geopolitiki: Geopoliticheskoe budushchee Rossii - The Foundations of Geopolitics: The Geopolitical Future of Russia. Duginin kirjasta tuli Venäjän yleisesikunnan sota-akatemian oppikirja. Sen ideoihin kuului Venäjän johtama Euraasia. Suomi tuli liitettävän Venäjään. http://en.wikipedia.org/wiki/Foundations_of_Geopolitics. Duginin ajatukset olivat armeijan ja tiedustelupalvelun mieleen.
Putinin valtaannousu 2000-luvun alusta lopetti 1990-luvun kaoottisen kapitalismi ja demokratiakokeilun Venäjällä. Vallan ottivat entiset KGB-miehet ja sitä seuranneen tiedustelupalvelu FSB:n miehet. Neuvostoliiton kansallishymnin sävel palautettiin, voitonparaatit palautettiin neuvostotyyliin, Leniniä ei haudattu ja puolet punatähdistä jätettiin Kremlin torneihin. Venäjä tunnustautui Venäjän Keisarikunnan ja Neuvostoliiton seuraajaksi; tavoitteeksi otettiin näiden euraasialaisen imperiumin palauttaminen. Euraasialaiseen valtaan tulisi kuuluman Venäjän johdolla Valko-Venäjä, Ukraina, Keski-Aasian tasavallat ja Kaukasus. NATO:oon liittynyttä Baltiaa olisi vaikea pakottaa enää mukaan.
Venäjän päämääräksi tuli estää vastaavan vahingon leviäminen. NATO ei saisi laajentua enää Venäjän naapurimaihin. Georgiassa oltiin valmiita jopa sotaan 2008.
Sitten 1990-luvun marginaalissa olleet Euraasian ajatukset ovat nousseet Venäjän poliittisen eliitin johtavaksi ideologiaksi. Alexander Duginia pidetään jopa Putinin neuvonantajana. Hänellä on läheiset suhteet Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Mediskiin ja Venäjän televisio-mediaan. Kts. http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/venajan-kulttuuriministeri-suomi-erottamaton-osa-venalaista-maailmaa/2012/11/1665167
Ajatukset Suomesta Venäjän etupiirinä tulivat selvästi esiin kenraali Makarovin vierailulla kesäkuun alussa 2012. Kts. seuraava kartta: http://www.verkkomedia.org/pics/Makarov_kartta.jpg
Duginin Suomea koskevat geopoliittiset näkemykset ovat Venäjän nykyjohdon ja Putinin näkemyksiä. Putin seisoi Makarovin esittämän linjan takana Niinistön kysyttyä siitä.
Mitä Dosentti Johan Bäckmaniin tulee, meidän ei pidä pitää häntä itsenäisenä toimijana. Bäckman sai vuonna 2004 Venäjällä arvostetun marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinnon. Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2012 Johan Bäckman vastaanotti Pietarin Eremitaasissa Venäjän kirjailijaliiton kansainvälisen Pohjantähti-kirjallisuuspalkinnon. Kirjallisuus kuuluu luonnollisestikin kulttuuriministeri Medinskin hallinnoimaan alueeseen. Venäjä palkitsi hänet syksyn 2012 työstä. Näitä palkintoja ei saa ilman Venäjän valtionjohdon hyväksyntää.
Kun näitä asioita ynnäilee ja ottaa huomioon Venäjän nykyhallinnon mm. homoseksuaaleja koskevan kannan, niin demokraattisten maiden puolustusliitto NATO ja sen 5. artikla vaikuttaa varsin miellyttävältä. Mikäli Suomi kuuluisi Venäjään siviilipalveluksen suorittaminen vaikeutuisi huomattavasti. Tästä voi lukea Suomen aseistakieltäytyjäliiton huomion: http://www.akl-web.fi/aseistakieltaytyminen/siviilipalvelusta_ven_j_ll - Kenties väkivallaton suomalaissivari löytäisikin itsensä Tsetseniasta täysin venäläisestä yksiköstä.
Näitä NATO-juttuja miettiessään voi vaikka katsella uusinta venäläistä sotaelokuvatuotantoa.
Kts. http://www.hs.fi/kulttuuri/Mainilan+laukaukset+Ven%C3%A4j%C3%A4n+televisiossa/a1359609071142
Kirjallisuuspalkitun seura kertoo tästä viihteestä näin: http://antifasistit.blogspot.fi/2012/05/uusi-venalainen-talvisotaa-1939-1940.html#!/2012/05/uusi-venalainen-talvisotaa-1939-1940.html
Historiasta löytyvät varmasti vertauksen kaikkiin mahdollisiin kehityskulkuihin tulevaisuudessa ja sehän tässä hankalaa onkin. Melkein minkä tahansa tapahtumaketjun todennäköisyyttä voi perustella historiallisilla tapahtumilla. Eli nyt pitäisi tietää, että mitkä asiat historiasta ovat niitä, joista nyt pitää ottaa tiukasti oppia. Vanhaa mainonnan lohkaisua soveltaen voisi todeta, että vain puolet historiasta on relevanttia päätöksenteossa, mutta kukaan ei voi tietää kumpi puoli.
VastaaPoista