Me emme käy infosotaa

Sodassa on aina kaksi osapuolta, jotka melko lailla keinoja kaihtamatta yrittävät pakottaa toisen itselleen mieleiseen lopputulokseen. Jos puhumme olevamme infosodassa, asetamme itsemme sodan osapuoleksi ja pahimmillaan alamme toimia sen mukaisesti. Kuitenkaan me emme käy infosotaa ketään tai mitään vastaan. Meihin toki kohdistetaan Venäjältä toimenpiteitä, jotka voi helposti laittaa infosota-nimikkeen alle. Mutta me emme itse käytä sellaisia keinoja. Siksi valtiovallan omaksuma tapa puhua meihin kohdistetusta informaatiovaikuttamisesta on niin hyvä. Jos alamme käymään infosotaa, olemme hävinneet. Silloin olemme paitsi menettäneet avoimen oikeusvaltion, myös antaneet mahdollisuuden tulkita kaikkea mitä teemme sotimisen lähtökohdasta. Maltillinen, faktoihin, lakeihin ja totuudenmukaisuuten pyrkivä viestintä on pitkässä tähtäimessä ainoa oikea tapa toimia.

Se, että emme käy infosotaa ei tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi voimakkaastikin reagoida siihen, mitä nyt tapahtuu. Vielä on tosin käynnissä keskustelu siitä, mitä oikein on tapahtumassa.  Tämä keskustele etenee, kuten kaikki yhteiskunnallinen keskustelu, hieman hyppelehtien ja ylilyöntejä eri suuntiin ottaen. Mutta optimistisesti uskon, että varsin nopeasti meillä on kansakuntana paljon parempi kuva siitä missä olemme ja mitä meidän olisi syytä tehdä.

Väite siitä, että kaikki valtiot käyvät infosotaa perustuu sille, että kaikki yrittävät vaikuttaa toistensa toimintaan. Niin tekevätkin. Koko diplomaattinen koneisto on paljolti olemassa sen takia, että valtioiden välillä voidaan käydä keskustelua. Saatetaanpa ihan aktiivisesti pyrkiä vaikuttamaan muiden valtioiden mielipiteeseen, liittyen vaikkapa kauppaneuvotteluihin tai kv-järjestöjen valintoihin. Saatetaanpa myös kohdistaa erityisiä vaikuttamistoimenpiteitä jonkin maan mediaan, että siellä julkaistaisiin oman maan kannalta myönteisiä juttuja. Suomeenkin kuskataan toimittajia maailmalta eräilemään ja joulupukkia tapaamaan hyvin usein. Tätä oman valtion viestin viemistä suunnitellusti ja päämäärätietoisesti eri tasoilla kutsutaan strategiseksi kommunikaatioksi. Se on päämäärätietoista toimintaa, mutta luonteeltaan yleensä suostuttelevaa tai perustelevaa. Strateginen kommunikaatio on osa niin sanottua pehmeää valtaa.

Infosotaan kuuluu aina viestinnän eettisten sääntöjen ja faktojen hylkääminen. Infosodassa, kuten sodassa aina, yksi tahto haluaa alistaa toisen tahdon. Infosodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Merkittävä ero Venäjän ja länsimaiden kesken on jo siinä, mitä julkisen sektorin toimijat saavat tehdä. Läntisissä demokratioissa julkinen valehtelu ja poliittisten levottomuuksien lietsominen toisessa maassa ovat, jos eivät nyt ihan olemattomia, niin nykyään harvinaisia. Venäjä tosin kokee monet Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiset tapahtumat sen entisessä valtapiirissä juuri tällaiseksi toiminnaksi. Lännessä niitä tarkastellaan demokratian edistämisenä ja itsenäisten kansakuntien jälleenrakentamisena. Nykyisessä turvallisuuskriisissä on paljaan valtapolitiikan ohella osansa myös arvojen vastakkainasettelussa.

Olennainen osa Venäjän infomaatiovaikuttamista on väite, ettei sitä ole. Tätä viljellään nimenomaan ulkomaiden suuntaan. Päinvastoin, länttä syytetään itseään infosodan käymisestä. Kotimaassa tiukassa valtiojohdon kontrollissa oleva venäläinen media kuvaa tilannetta kahden osapuolen sodaksi, jossa Venäjä on lännen pitkäkestoisen ja häikäilemättömän infosodankäynnin takia hieman alakynnessä oleva, mutta oikeuden ja totuuden avulla urheasti vastaanpaneva hyökkäyksen kohde. Venäjän valtiojohto toimii ja viestii niin kuin maa olisi joutumassa tai olisi jo sodassa. Oman maan kansalaisia lujitetaan kohtaamaan koettelemuksia ja toisaalta sitten vihollisina pidetyn lännen kansalaisia pehmitetään vajoamaan epätietoisuuteen ja epävarmuuteen. Toimivissa demokratioissa yleisen mielipiteen hajaantuminen ja halvaantuminen vie voiman poliittiselta päätöksenteolta ja antaa tilaa äärimielipiteille.

Tässä keskustelussa aivan liian isossa asemassa olevalla trolli-termillä on alunperin tarkoitettu tarkoitettu häiritsevää käytöstä. Nykyisin trollaus on ainakin Venäjä-myönteisissä piireissä otettu synonyymiksi Venäjän edun mukaisille kannoille. Käytännössä tämä on tarkoittanut termin tuhoutumista käyttökelvottomaksi kirjavien, jopa vastakkaisten merkityssisältöjen takia. Trolli-sanaa ei oikeastaan voi järkevästi käyttää kenestäkään. Trollaus toimintamuodon ilmaisuna sen sijaan on vielä käyttökelpoinen. Se tarkoittaa jollakin tavalla keskustelun kulkua häiritsevää käytöstä. Se voi olla tahallista tai tahatonta. Koko trolli-ilmiön taustallahan ovat siis toimijat, jotka hyökkäävät aggressiivisesti ja usein myös henkilöönkäyvästi sellaisten mielipiteiden kimppuun, jotka eivät ole heidän mielestään oikein. Tämä toiminta voi myös olla johdettua, vaikka usein kysymys on hienovaraisemmista keinoista. Esimerkiksi tämän blogin pari edellistä merkintää ovat saaneet niin paljon ja niin sakeaa kommentointia, että ilman jonkinlaista maalitusta ja mobilisaatiota se ei olisi mahdollista. Näkyviä tällaisia toimenpiteitä ovat ainakin maininnat MV-lehdessä ja Vasarahammer-blogissa. Lisäksi kommenttikentässä esitettiin minusta sinällään ihan uskottava väite, että jollakin sähköpostilistalla oli pyydetty ihmisiä kommentoimaan blogiani.

Trolli-ilmiön hämärtämisessä esitetään usein Venäjän politiikkaan kriittisesti suhtautuvien ajattelevan Venäjän olevan kaiken takana. Näin saadaan koko ajatus Venäjän sekaantumisesta asioihin näyttämään naurettavalta. Siis ihan perinteinen olkiukko-argumentaatiovirhe. Otetaan asia, vääristellään se mieleiseksi, olkiukoksi ja sitten sitä kelpaa mäiskiä oikein kunnolla. Venäjä toimii länsimaita vastaan monin tavoin, mutta ihan kaiken takana se ei ole. Yleensä Venäjä käyttää aukevia tilaisuuksia hyväkseen ja toimii olemassa olevien ilmiöiden kautta tai niitä vahvistaen. Esimerkiksi EU:ta hajottava pakolaiskriisi äärioikeistolaisen populismin nousuineen on asia, jota Venäjä pyrkii hyödyntämään, mutta joka taatusti olisi olemassa myös ilman Venäjän toimintaa.

Venäjän puolesta toimivat eivät yleensä koe toimivansa Venäjän puolesta. He ajavat jotain asiaa, yleensä sydämensä kyllyydestä. Eikä Venäjä edes juuri pyydä ketään oikeastaan puolustamaan itseään tai toimiaan. Toki sillä on myös hyvin suunniteltuja ja johdettuja operaatioita. Yleensä nämä ihmiset ovat henkilökohtaisella tasolla pettyneet vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja edustavat erilaisia poliittisia marginaaleja ajatusmaailmoissaan. Heille liberaali markkinatalous näyttäytyy jostain syystä pahana tai ainakin epäluotettavana. Kyse voi silloin olla taloudesta, globalisaatiosta, arvoista, nationalismista tai mistä tahansa. Venäjän informaatiovaikuttaminen länteen kohdistuu juuri näihin asioihin, jotka saavat jo valmiiksi ihmiset tuntemaan epäluottamusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg lausui vastikään maanpuolustuskurssin avajaistervehdyksessään seuraavaa: ”Digitalisaation ja tietoverkkojen haavoittuvuuden myötä tiedosta on tullut keino vaikuttaa niin sotilaalliseen vastustajaan kuin muuhun yhteiskuntaan monia perinteisiä tapoja laajemmin ja nopeammin, sekä tarvittaessa myös peitetymmin.” Hän ei nimennyt ketään tai mitään, mutta ainakin minä tulkitsin hänen tarkoittavan nimenomaan Venäjän toimintaa nykyisessä tilanteessa.

Kansanedustaja ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tom Packalén toistaa tuoreessa FB-päivityksessään yhtä Venäjän narratiiveista eli sitä, että oikeastaan Ukraina on vastuussa malesialaiskoneen ampumisesta tuhoutumisesta, ampui sen alas sitten kuka tahansa.

Suomalaiset poliitikot ovat yleensä hyvin haluttomia antamaan Venäjän medialle haastatteluja, koska riski joutua vääristellyksi tai muin tavoin osaksi kansallista propagandaa on niin suuri. Packalén on kuitenkin tällaisesta mahdollisuudesta tyytyväinen.

Tämä monikärkinen linja näkyy hyvin tunnettujen Venäjän asian ajajien, kuten Johan Bäckmanin kannanotoissa. Hän julistaa niin antifasismia kuin äärioikeistolaisten ilmiöiden, kuten katupartioinnin hienoutta. Hän myös vetoaa voimakkaasti (ortodoksi)kristittyihin arvoihin, julistaa maahanmuuton johtavan barbariaan, kertoo EU:n olevan vahingollinen ja hajoamassa, Yhdysvaltain olevan paha maailmanpoliisi, Suomen demokratian olevan lumetta ja niin edelleen. Bäckmanin puheista on voinut päätellä, että Venäjän mielen mukaisia poliittisia pyrkimyksiä ja ilmiöitä Suomessa ovat muun muassa katupartiot, MV-lehti, Väyrysen Kansalaispuolue, Fennovoima, vapaan tutkimuksen (erityisesti UPI) ja median (erityisesti HS ja YLE) lakkauttaminen, doping-valvonta doping-valvonnan puolueellisuuden korostaminen ja niin edelleen.

Tärkeä vetonaula Bäckmanin ja kumppaneiden puheessa on yleensä myös se, että välien parantaminen Venäjään tarkoittaisi taloudellista hyötyä. Tosin yli 90% kriisiä edeltäneestä viennistämme Venäjälle on täysin vapaata pakotteista. Venäjällä vain ovat rahat loppu, eikä parempaa ole näkyvissä niin kauan kuin öljyn hinta mataa. Eikä niin paljon sittenkään, sillä talouden vanhanaikaiset rakenteet, infrastruktuurin heikkous ja korruptio tekevät Venäjälle vaikeaksi nousta alhosta, john se on ajanut itsensä.

Bäckmanin toiminnasta käy hyvin ilmi se, miten Venäjän etsii erilaisia kohderyhmiä, joiden arvelee voivan toimia oamksi hyväkseen. Se Venäjän hyvä ei siis tarkoita juuri milloinkaan sitä, että  ihmisiä käännytettäisiin puolustamaan Venäjää. Se tarkoittaa, että he syistä tai toisista lankeavat epätietoisuuteen ja epäluottamukseen. Avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa niin saa tehdä ja siksi tällaista horjutusta vastaan voi käydä ainoastaan vastaväitteillä ja kuvailemalla tätä ilmiötä. Sekin tosin johtaa väitteisiin sananvapauden rikkomisesta ja mccarthyismistä.

Bäckmania ei muuten kannata vähätellä, vaikka hänen käytöksensä ei aina ihan rationaaliselta vaikutakaan. Hän on ollut jo useamman vuoden Suomessa toimineen, suoraan Venäjän presidentinhallinnon alaisen tutkimuslaitoksen RISIn pohjoismaiden edustaja. RISIä kuvaillaan  Venäjän ulkomaantiedustelun omaksi PR-toimistoksi, joka toimii osana Venäjän aktiivista vaikuttamistyötä ulkomailla. Laitosta johtaa entinen tiedustelupuolen kenraali Leonid Rešetnikov. Bäckman ei ole siis mikään kylähullu, vaan toimii osana koneistoa, ahkerasti ja estoitta työnantajansa hyväksi myös silloin kun hänen oman kotimaansa edut ovat annetuille tavoitteille vastakkaisia. Hänen kollegansa SVR:n puolella ovat vuosien mittaan tehneet paljon näkyviä ja varmasti vielä paljon enemmän näkymättömiä tekoja Venäjän eteen.

Suomeen kohdistetaan siis jatkuvasti toimintaa, jonka tarkoituksena on saada meidät pelkäämään, menettämään luottamuksemme ja uskomme yhteiskuntaamme sekä ennen kaikkea pitämään meidät halvaannuttavassa epätietoisuuden tilassa. Meillä on erittäin hyvä maa, ja meillä on paljon syitä toimia tätä sumutusta vastaan. Se ei vaadi sinällään mitään erikoista. Pidämme vain kiinni maltista ja suhteellisuudentajusta, käytämme aikaamme luotettavien suomalaisten medioiden seuraamiseen ja keskustelemme mahdollisimman avoimesti ja toisiamme kunnioittaen.