Pekka Visuri

Pekka Visuri puhujana Suomen Rauhanpuolustajien 60 vuotta rauhan puolesta -juhlaseminaarissa.

Kuva: Zache, Wikipedia

Voimakkaasti jakavissa puheenaiheissa on tyypillistä, että aktiiviset keskustelijat jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Mitä voimakkaammat mielipiteet, sitä voimakkaammin henkilöä arvioidaan.  Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on kuitenkin yksi poikkeus säännöstä. Yleisesikuntaeversti (evp.), valtiotieteen tohtori, Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, professori Pekka Visuri nauttii arvostusta laidasta laitaan. Hänellä ja hänen näkemyksillään on käyttöä niin Kadettikunnalla kun rauhanliikkeellä. Hän on toiminut tutkijana MPKK:ssa, Ulkopoliittisessa instituutissa ja Aleksanteri-instituutissa.

Mediassa Visuri on hyvin usein kommentoimassa ajankohtaisia asioita ja uskomattoman tuottelias historioitsija puskee markkinoille kirjoja tasaiseen tahtiin. 73-vuotias, panssarimiehenä upseerin uransa aloittanut Visuri jaksaa kiertää edelleen ja vetää saleja täyteen ympäri Suomea. Hänet voi tavata puhumassa niin maanpuolustustoimijoiden kuin rauhanryhmienkin tilaisuuksissa. Visuri oli myös aiemmin taajaan käytetty asiantuntija eduskunnassa ulko-ja puolustuspoliittisissa kysymyksissä.

Visurin ulosanti on selkeää ja miellyttävää, se lienee yksi syy hänen laajaan suosioonsa. Visuri on myös looginen ja koherentti näkemyksissään. Hän ei myöskään juurikaan arvioi muiden näkemyksiä, vain esittää omansa. Oma osansa lienee myös sillä, että Visuri on pysynyt poissa sosiaalisesta mediasta, jossa kärjistyminen tapahtuu usein kuin itsestään. Nämä samat syyt lienevät myös hänen mediakelpoisuutensa takana. Upseeriston sisäinen lojaliteetti on myös väkevä voima ja vain harvoin arvioidaan kollegoiden toimintaa kriittisesti julkisesti.

Väitöskirjansa ja useimmat tietokirjansa Visuri on tehnyt sodan loppuvaiheista ja Suomen siirtymisestä uuteen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Hän on sisäistänyt perin juurin sen tosiasian, joka oli pakko syksyllä 1944 ymmärtää: itänaapurin edut ensin, sitten vasta Suomen. Tai ehkä pikemminkin niin, että itänaapurin etujen huomioon ottaminen on nimenomaan Suomen etu vähän pidemmällä tähtäimellä. Visuri uskoo lujasti Suomen erityisasemaan: ”Suomi on hoitanut menestyksellisesti suhteet Venäjään kahdenvälisesti turvautumatta kaukaisen suurvallan apuun. Siksi meillä on reunavaltioista poikkeava ulko- ja turvallisuuspoliittinen peruslinja.”

Visuri ottaa lujasti kantaa ulko- ja turvallisuuspoliittisiin asioihin. Hän on taustaltaan strategi ja hänen peruslinjansa kasvaa sodan jälkeisen Paasikiven reunavaltiorealismista raadollisimmillaan. Visuri korostaa kerta kerran jälkeen, miten Suomen pitää tehdä valintoja, jotka vakuuttavat Venäjän, että sen kimppuun ei Suomen alueelta hyökätä. Ylipäätään Visuri korostaa malttia toimissa, jotka voivat ärsyttää Venäjää: ”Suuren karhun naapurissa voidaan hyvin elää, jos maltamme olla sitä härnäämättä. Vasta ärsytettynä karhu muuttuu hyökkääväksi.”

Visuri historioitsijana osaa perustella kantansa historiallissa tilanteissa tehdyillä valinnoilla: ”Vuonna 1945 Mannerheim toteaa, että Suomen kannattaa harjoittaa yhteistoimintaa Neuvostoliiton kanssa. Syntyy ajatus YYA-sopimuksen ensimmäinen artiklaksi: Neuvostoliitto on saatava vakuutetuksi, että Suomi ei anna maansa kautta sinne hyökätä… Mannerheimin-Paasikiven linja on kestänyt tähän päivään asti.”

Vaikka Visuri on jo pitkään vastustanut Suomen Nato-jäsenyyttä, koska pitää sitä hyödyttömänä ja vahingollisena, niin Nato-jäsenyyden mahdollisuuden hän pitää kuitenkin tärkeänä olla olemassa. Tämä käy ilmi hänen kommenteistaan Sipilän hallituksen Nato-jäsenyyskirjauksesta, jonka mukaan Suomi pysyy edelleen sotilaallisesti liittoutumattomana maana, mutta ylläpitää käytännön läheisiä yhteistyösuhteita sotilasliitto Natoon ja säilyttää mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä.
”– Suomella on erinomaiset mahdollisuudet ylläpitää omia linjauksiaan ja huolehtia siitä, ettei Venäjällä synny käsitystä, että Suomi antaisi jossakin tilanteessa alueensa Venäjän vihollisten käyttöön. Tämä on ollut aikoinaan sekä Mannerheimin, Paasikiven että Kekkosen ja Koiviston linja, pitkän kokemuksen perusasia.
Historiasta voi siis ottaa oppia, Pekka Visuri korostaa.
– Suomella oli sodan jälkeen ainoa mahdollisuus tulla toimeen naapurin kanssa hyvissä suhteissa. Siitä tuli vähitelleen hyväksytty oppi. Se on Suomen turvallisuuspolitiikan linjauksista kaikkein kestävin.”

MOT:n isäntämaasopimusta käsittelevässä ohjelmassa Visuri tuki ohjelman tekijöiden näkökulmaa, jonka mukaan isäntämaasopimus on salaillen toteutettu sopimus siitä, että Suomen maaperä olisi nyt käytettävissä ”läpikulkuun johonkin”.
”Tää tulkinnan mahdollisuus on olemassa, että vaivihkaa on jo annettu mahdollisuus, että hyvinkin helposti voitaisiin päästää Nato-joukkoja tai – toimintoja Suomen alueelle. Tai sallia läpikulku Suomen alueen kautta johonkin.”
Vaikea kuvitella, että tämä vihjailu tarkoittaisi mitään muuta kuin sotatoimia Venäjää vastaan. Visuri siis näkee isäntämaasopimuksen olevan maamme alueen antamista hyökkäyksen. Kyseistä ohjelmaa on kritisoitu kovin sanoin.

Visuri kritisoi jo aiemmin lujin sanoin mahdollisen Nato-jäsenyyden lisäksi myös käytännön yhteistoimintaa Naton kanssa: ”Ei pitäisi ärsyttää Venäjää jatkuvalla Nato-puheella ja salakähmäisillä toimilla Naton kanssa. Parhaillaan menee merisotaharjoitus, jota Venäjä varmasti epäilee salaisen yhteistyön harjoittelemiseksi, ja aivan syystä. Suomen pitäisi välttää toimia, joissa sallitaan Naton joukkojen tulo Suomeen. Se on turhaa Venäjän ärsyttämistä, josta seuraa vain vahinkoa Suomelle.”

Kun Suomi on nyt ollut mukana ja isännöinyt lukuisia harjoituksia, pitää Visuri tätä hyvin vahingollisena Suomelle.
”Ongelma ei ole Yhdysvaltojen kanssa harjoittelu sinänsä, vaan se, että Suomi tulee tällä toiminnalla osaksi suurvaltapeliä.”
”Minusta on todella huolestuttavaa, että Suomi on lähtenyt tähän mukaan.”
Tässä Visuri viittaa siihen kylmän sodan aikaiseen perusprinsiippiin, että Suomi pysyttäytyy suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Toki meidän YYA-sopimuksemme piti meidät tiukasti Neuvostoliiton otteessa ja tämä suurvaltaristiriitojen ulkopuolisuus tarkoitti käytännössä ennen kaikkea Neuvostoliiton toimien vähintään hiljaista hyväksymistä.

Venäjää Visuri ei näe Suomelle uhkana.
”Visuri kuitenkin sanoo, että Venäjän intressit Suomessa liittyvät juuri vuosikymmeniä jatkuneeseen rauhaan ja yhteistyöhön.
- Suomi on ainoa rauhallinen raja, joka Venäjällä on, hän huomauttaa.
Suomen turvallisuutta parantavat sisäinen eheys ja varovainen ulkopolitiikka.
- Suomen oma etu on osoittaa Venäjälle, että täältä ei kohdistu Venäjälle mitään uhkaa, Visuri sanoo.”
Tämä hänen suhtautumisensa Venäjään sai Jukka Tarkan kirjoittamaan kymmenen vuotta sitten kirja-arvion oheisjuttun varsin myrkyllisesti: ”Visurille 1970-luku ei ollut uusien vaaran vuosien aikaa, kuten me muutamat hänen kollegansa olemme esittäneet. Hänelle se oli menestystarina, koska silloin alkoi integraatio länteen, järjestettiin Etyk ja torjuttiin sotaharjoitukset Neuvostoliiton kanssa.”
Visurin lujasta näkemyksestä Suomen erityisasemaan Venäjän silmissä kertoo myös hänen näkemyksensä, että Neuvostoliitto ei sotilaallisesti painostanut Suomea, kun Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto miehitti Tšekkoslovakian 21. elokuuta 1968.”

Ei Visuri, kuten juuri kukaan muukaan, nähnyt nyt käynnissä olevaa Venäjän aggressiota tulevaksi. Kymmenen vuotta sitten hän ennakoi vielä kylmän sodan mahdollisuuden olevan Aasian ja lännen välisissä suhteissa.
”Jos kylmän sodan asetelma toistuu, siinä olisivat siis vastapuolina Yhdysvallat ja Kiina liittolaisineen. Aasialaisen talous, kulttuuri ja filosofia haastavat jo länsimaiden pitkään jatkuneen valta-aseman. 
Uutta on myös se, että viimeisin teknologian kehitys tuo tähän keitokseen omat, aasialaiset mausteensa. Elämä globalisoituneessa maailmassa avaa nopeutuneen tiedonvälityksen ja talouskasvun kautta kokonaan uusia mahdollisuuksia myös turvallisuuspolitiikkaan. Sekä uhat että niiden torjuntamahdollisuudet monipuolistuvat.”
Teknologian kehityksen aiheuttaminen muutosten ennakointi osui vahvasti oikeaan, vaikka suunta, jossa tätä kehitystä on voimakkaasti hyödynnetty, menikin väärin.

Vuonna 2011 ilmestyi Stefan Forssin, Lauri Kiianlinnan, Pertti Inkisen ja Heikki Hultin raportti Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi. Visurin mukaan  raportti on tarkoitushakuista pelottelua ja pääosin täysin virheellinen. Vuodet tässä välissä ovat osoittaneet, että raportin laatijat olivat huuomattavan paljon oikeammassa kuin Visuri.

Ukrainan tapahtumien kohdalla Visuri, kuten melkein kaikki muutkin, piti tilanteen rauhoittumista Krimin jälkeen todennäköisenä. Hän ei uskonut ”sisällissodan syntymiseen”  Ukrainassa. Mutta niinhän sitten kävi, vaikka käytännössä kysymys on sisälllisodaksi yhä heikommin naamioituneesta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Ainakin vielä vuosi sitten Visuri oli myös sitä mieltä,  että Itämeren kasvaneeseen sotilastoimintaan on raskaasti ylireagoitu. Hänen mukaansa lähialueen sotilaallinen tilanne on yhä paljon vähemmän jännitteinen kuin kylmän sodan aikana.

Visuri ei suinkaan ole yksin näiden ajatustensa kanssa, vaan niiden vaalimiseen on perustettu Suomen Geopoliittinen seura, jonka puheenjohtajana Visuri toimii. Seuran varapuheenjohtaja on Heikki Talvitie ja muut hallituksen jäsenet ovat Anders Blom, Jaakko Blomberg, Timo Hellenberg, Ilkka Herlin, Jaakko Kalela, Henrik Meinander ja Risto Volanen. Seura on juuri perustetu ja aktivoitunee erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä.

Virkeä ja sanavalmis Visuri on varmasti lähivuosinakin aktiivinen turvallisuuspoliittinen keskustelija, joka on aina valmis muistuttamaan Suomea ja suomalaisia, että Venäjän vieressä on syytä elää ja toimia ennen kaikkea naapurin turvallisuudentunne huomioon ottaen.