Havaintoja suomettumisesta

Sotien jälkeen Neuvostoliitto otti Suomen tiukkaan kontrolliin. Sotavuosista huolimatta ottivat suomalaiset tilanteen tosissaan ja vaikka hampaat irvessä ystävystyivät kansojemme kesken. Sittemmin ystävyys sai ihan aitojakin ulottuvuuksia ja hyvä niin.

Neuvostoliiton kontrolli ei valvontakomission poistuttua loppunut, vaan hajoamiseensa asti sen ote suomalaisesta yhteiskunnasta oli vahva. Niin sanotun suomettumisen olennainen osa koostui siitä, että Neuvostoliittoa ei kritisoida tai pilkata. Tai saihan niin tehdä, vapaassa maassa, mutta hinta oli kova. Politiikassa ei pärjännyt eikä kauppa käynyt, jos sai leiman otsaansa. Se hiljensi tehokkaasti.

Kontrolli ylsi yllättävän syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Sen saivat kokea muun muassa eräät kymenlaaksolaiset partiopojat, joiden vahaksilla monistetussa, pikkuruisen painosmäärän lehdessä oli naurettu Neuvostoliitolle. Mistä lie oli lehti minnekin päätynyt, mutta sanomista tuli korkealta tasolta valtionhallinnosta. Minulle, joka olen tästä tapauksesta kuulopuheiden varassa, jäi ainakin epäselväksi, oliko asiassa aloitteellinen Neuvostoliiton suurlähetystö vai Suomen virkakoneisto. Se kuitenkin kertoo jo paljon, että se saattoi olla kumpi tahansa. Suomettuminen oli sitä, että itse sensuroimme neuvostovastaiseksi uumoiltua. Semmista ei vaan puhuttu ja jos joku puhui, sitten tuli sanomista ja ikävyyksiä.

Suomettuminen on nyt noussut esiin uudestaan ja erityisesti asiaa on käsitelty suhteessamme Venjään. Erityisesti Fennovoima ja nikottelut pakotteiden kohdalla ovat herättäneet ulkomailla kysymyksiä Suomen suhteesta Venäjään. Tästä on puhunut ääneen puolustusministeri Carl Haglund. Saman teeman hän nosti esiin Pressiklubissa ja myönsi ainakin minun mielestäni niin suoraan kuin voi, että Venäjä pakotti Fennovoima-päätökseen.

Haglund puhui viestistä, jonka kielteinen päätös olisi lähettänyt Venäjälle. Se viesti voisi olla riittävän negatiivinen vain, jos se olisi vastausviesti johonkin Venäjältä saatuun viestiin. Sellaiseen viestiin, joka ei taida olla yleisesti tiedossa. Presidenttimmehän on syksyn aikana ollut tilaisuudessa saada näitä viestejä hyvinkin suoraan Venäjän johdosta. Mutta tämä on siis minun omaa arvailuani. Joka tapauksessa tämä tekisi toiminnan ymmärrettäväksi. Ja toki myös ainakin jonkun verran suomettuneeksi.

Suomettumisen henkinen ilmapiiri muodostui hiljaisuudesta ja valheista. Valheet ja kaksoispuhe tunnistettiin kyllä hyvin ja ne eivät Suomen sieluun varmaan pahoja haavoja jättäneet. Mutta hiljaisuuden vaatimus meillä edelleen on kiusanamme. Kun ympärillämme on alkanut rymistä, on poliitikkojemme perinteinen passiivisuus muuttunut ärsyttävästä perinnäistavasta lähes vastuuttomaksi pelkuruudeksi.

Kekkonen opetti, ettei ulko- ja turvallisuuspolitiikasta tule muiden puhua kuin liturgisesti. Nyt kun ajat vaatisivat uusia avauksia, ollaan vain hiljaa ja möllötetään. Meillä on tulossa eduskuntavaalit, joissa valitaan porukka, joka tulee päättämään kansakunnan isoista linjoista myös suhteessa maailmaan. Silti puolueet ja poliitikot tuntuvat tekevän parhaansa, ettei tästä vain tulisi vaaliteemaa. Hiljaisuus ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä on elävää suomettumisen perintöä.

Pahimmillaan tätä suomettunutta hiljaisuutta edusti erityisesti ministeri Vapaavuoren, mutta myös monen muun harjoittama hyssyttely Fennovoima-päätöksen yhteydessä. Heidän mukaansa päätöksessä ei ole mitään ulko- ja turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. Tosin ministeri Haglundin sanoma siitä, että päätös oli pakko tehdä, koska venäläiset kokisivat pakit vihollisuuden osoituksena, kertoo, että Fennovoima-päätöksessa on mitä jämerin turvallisuuspoliittinen runko.

Toinen puoli suomettumista yhteiskunnallisessa keskustelussa oli poikkeavien mielipiteiden esittäjien leimaaminen ja nujertaminen. Tästä tuoreena esimerkkinä on ulkoministeri Erkki Tuomiojan everstiluutnantti Torsti Siréniin kohdistamat purkaukset. Sirén on ottanut voimakkaasti kantaa nimenomaan Fennovoima-päätöksen strategiseen vaikutukseen, joka siirtää meitä maailman silmissä Venäjän suuntaan. Hän teki tämän kantansa selväksi suorasanaisesti ja yhtä suorasanaisesti Tuomioja kielsi häneltä oikeuden ottaa näin kantaa ja leimasipa päälle vielä epäisänmaalliseksi.

Arvostamani Tuomioja toimi tässä paitsi väärin, niin nimenomaan tökeröllä tavalla väärin. Hän on kuitenkin ollut Ukrainan kriisin ja sodan ajan vankka ja näkemyksellinen toimija, joka tässä sortuu käsittämättömään suhteellisuudentajun puutteeseen ja pikkusieluisuuteen. Tuomioja tulee kuvanneeksi toiminnallaan, kuinka vanha näkemys turvallisuuspoliittisesta keskustelusta törmää uuteen aikaan, jossa kaikilla halukkailla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Some on erinomainen suomettumisen estäjä.

Avointa keskustelukulttuuria on edistänyt myös ulkopolitiikka kuitenkin edellen johtava tasavallan presidentti. Kultarannassa hän oikein komensi sotilaatkin puhumaan suoraan ja kiertelemättä. Uskon tämän olevan osatekijänä siinä, että Puolustusvoimien henkilökunta komentajasta alkaen ovat mukana julkisesti keskustelemassa Suomen tulevaisuudesta. Se on asiantuntijaorganisaatiolta erinomaista toimintaa ja vaikka itse lähden maailmankatsomuksessani kovin erilaisista kulmista, oma kokemukseni PV:n ihmisistä julkisessa keskustelussa on erittäin myönteinen. He ovat asiantuntevia, maltillisia ja keskusteluhakuisia. Ei ihme, jos jotkut valittavat heidän saavan argumenttejaan jatkuvasti läpi. Mutta inhimillisessä kanssakäymisessä kun kysymys on paitsi siitä, mitä sanoo, myös siitä miten sen sanoo. Jokaisella on kuitenkin valta ja vastuu omasta ilmaisutyylistään. Kun internetissä kuka vain voi olla mitä vain, niin yllättävän moni valitsee olevansa töykeä idiootti.

Lopuksi on vielä otettava se asia huomioon, että ilman mitään suomettumisia on valtiojohdolla (toivottavasti) ei-julkista tietoa päätöksenteon avuksi. Siksi on aina annettava jonkun verran luottamusvaraa päätöksentekijöihin. Sen varan antaminen on helpompaa silloin, kun on selvä kuva siitä, minne ollaan pyrkimässä. Nyt sitä kuvaa ei ikävä kyllä oikein ole. Päinvastoin, Fennovoima-päätös loi melkoisen sanojen ja tekojen välisen ristiriitatilanteen, joka tehokkaasti syö luottamusta. Nyt olisi aika purkaa tuo sumppu, sillä juuri näin suomettuminen etenee, välttämättömäksi koettu päätös kerrallaan.

Siksikin jälleen kerran ehdotan, että keskustelkaamme ulko- ja turvallisuuspolitiikasta suorin sanoin, mutta suopeassa hengessä. Sitä Suomi nyt tarvitsee.